Syksyiset aamut,
Kun on vielä aivan hiljaista
Ja maailma nukkuu
Usvapeiton alla,
laittaa minutkin elelemään
Hiljempaa.
Juomaan aamukahvin rauhassa,
Vetämään villasukat jalkaan.
Aivan kuin luonto sanoisi,
Sinunkin on aika hiljentyä
Kuuntelemaan
Kun lehti putoaa.
Ottaa rauhallisemmin
Annettava itsellesi lepoa
Että Jaksat siihen
Kunnes näet
Uuden
Kevään
Valon.

~Virpi~


Elämä jatkaa kulkuaan, niin sen pitääkin mennä.
Silti voisin vaihtaa maisemaa hetkeksi sinne,
Missä päätökset tehtiin yhdessä
Keittiön pöydän ääressä,
Murheet ja ilon aiheet kerrottiin illalla saunan
Lauteilla eikä puhelimessa.
Suurin murhe oli naarmu polvessa,
Ei sielussa.
Mutta jos jotakin elämä tahtoo
Tässäkin kohtaa minulle opettaa,
on se,
Että ota vastaan jokainen hetki joka sinulle tarjotaan.
Ne hetket kutistuvat niin pian viikonlopun mittaisiksi,
Kovasti kaivatuiksi,
Ja samalla kun rohkaiset pärjäämään, luottamaan maailmaan, epäilemään viisaasti, uskomaan itseensä, henkäiset hiljaa lennä, lennä…
Vaikka sydämesi kuiskaa perään,
Tänne.
~Virpi~


Kun on ihminen luotu sellaiseksi
ettei omasta seurastaan karkuun juokse,
pystyy kohtaamaan itsensä kasvotusten.
Katsomaan silmiin,eikä erikseen
tarvitse hakea itseään.

Voit olla itsesi muiden seurassa
ja itseksesi, muuta et osaakkaan.

Joidenkin mielestä yksinkertainen?
Omasta mielestäsi monikerroksinen.
Surut, murheet, ilot, naurut,
kerroksittain järjestyksessä.

Koska niinkuin jotkut järjestävät
jatkuvasti ulkoapäin,
käyt sinä läpi itseäsi alati sisältä.
Eikä sinun koskaan tarvitse
pitää suursiivouspäivää.
~Virpi~


Poskeasi silitin, hiljaa sulle selitin, äiti tulee iltasella, anna unen tulla.
Huolta pidän, huolta kannan,
Aikani mä sulle annan,
Ollaan ihan hissukseen,
Uni tulee hiljalleen.
Kun silmäsi avaat,
Ja unesta palaat,
Kysyn näitkö unta,
Oliko valtakunta
Satujen ja ihmeiden,
Vai kissojen ja pupujen?

Tule tänne syliin,
Unesta palailemaan,
Hetkeksi halailemaan.
Unijuttuja kertomaan.
Tahdon kaiken kuulla.

~Virpi~


Mitä mietit, kun yhdessä vietetyn
Ajan jälkeen, taas kaikki lähtevät
Tahoilleen?
Mietitkö annoitko, kuulitko, sanoitko, muistitko kaiken
Tarpeellisen ja tärkeän?
Annoit puhtaita vaatteita,
Ruokaa, marjoja.
Verhot, kirpparilta löytyneen
Villapaidan, lapasia, huiveja.
Niiden matkaan olit kätkenyt
Lämpöä, rakkautta, muistutuksia.
Aamut viilenee, pue lämpimästi.
Flunssakausi tulossa, tästä saat vitamiineja.
Villasukat lämmittävät aina, olen mukanasi huolehtimassa vaikka kaukana olenkin.
Kuka väitti, että siitä se helpottaa kun ne kasvaa? Pian muuttavat omilleen.
Ketä helpottaa? Mikä helpottaa?
Miten?
Mietin taas hetken ja muistan. Kun kuume nousi, olin siinä.
kun pyörästä lähti ketjut, oli isäsi siinä.
Kun pahoitit mielesi jostain, olimme molemmat siinä.
Kun joku sinua kiusasi, oli isoveljesi siinä.
Kun ikävöin sinua, saatoin vain kurkata huoneeseesi.
Niin, ehkä se helpotti siten, että suurimman avun antaa nykyisin puhelimessa. Ja turhat pikkuriidat on jääneet pois. Loppuun on luotettava, että sinä kyllä pärjäät.
Ja tiedän kyllä että sinä pärjäät.
Sinä vain kasvoit nopeampaa, kuin mieleni kerkesi mukaan ja vaatekaapin hyllyjä
Ehdittiin tyhjentää
Liian pienistä
Vaatteista.

~Virpi~


Se sininen hämärä,

lapsuuden talven värinen,

joka kuiskii talven tulosta,

pakkasesta,

talven jäljistä pakkashangilla.

se antaa sinulle luvan levähtää,

käpertyä viltin mutkaan

kuuntelemaan

pakkastalven tarinoita

vanhan pirtin narinoita.

kun tuuli käy pohjoisesta

ja hämärä,

on lapsuuden

                           talven

                                                      värinen.

~Virpi~